Taas on mennyt tovi blogin päivittämisessä.. Mitään ihmeellistä meidän elämässä ei ole tapahtunut. Koirat voivat hyvin. Lumo täytii 5.12 tasan 7 kuukautta, ja hänestä on kasvanut viehkeä ja ihana murkkuikäinen teini, jolta aina ajoittain tuntuu jäävän korvat kotiin kun ulkoillaan..  Neiti on saalistanut ensimmäisen elävän metsäpäästäisensä ja ylpeänä leikkinyt "aarteellaan" (onneksi ei kuitenkaan syönyt raatoa). Alma voi vanhasti ja vointi on pysynyt melko stabiilina, eikä keikkunut suuntaan jos ei toiseenkaan. Minä, emäntä, olen saanut amk-opintoni hyvään vaiheeseen, lopputyö on purkissa, palautettu ja siitä on saatu arvosanaksi 4 (arviointiasteikko 1-5). Nyt sitten täytyisi saada se 15 opintopistettä suoritettua ja raportoitua, niin paperit olisivat näillä näppäimillä kädessä 31.3.2009. Tähtään siis siihen. Nyt sitten mietitään mitä sitä kaiken tämän jälkeen tekisi..

 

 

 "Kattokaa, käytii mamman kaa Mustissa ja Mirrissä ja mä sain valkkaa ite luun..."

(ei nyt isoin, mutta isoimmasta päästä.. Mutta jospa sitten kestäisi edes hetken..)

 

Viimeisestä päivityksestä on kulunut melkein kuukausi, ja tunnustan olevani melko saamaton tämän kirjoittelun suhteen (ja ehkä monen muunkin asian..) Elämä on koiria ja koirat ovat elämä. Olen niin huikean onnellinen omista karvakuonoistani. Lumon kasvattajalle Anskulle sanoinkin Voittaja-näyttelyssä nähdessämme, että olen maailman onnellisin, koska olen saanut niin ihanan koiran kuin Lumo! Yhteinen taival ei ole ollut helppo kulkea, ja paljon on vielä edessä. Harva asia on elämässä ongelmatonta, mutta yhteinen sävel Lumon kanssa on olemassa ja olen hurmiossa seurannut pienen koiran kasvua ja kehitystä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Almaa ei tietenkään sovi unohtaa, elämäni koiraa. Mutta tuntuu, että olen saanut myös toisen "elämäni koiran". Nyt kypsemmällä iällä, aikuisena sitä kait kuuluu sanoa, katselee koiraa ja sen kanssa toimimista hyvin eri tavalla kuin silloin kun olen Alman saanut elämääni rikastuttamaan (eli 10-vuotiaana). Silmä lepää ja mieli rauhoittuu kun katsoo kahta ihanaa koiraa, jotka ovat tuoneet elämääni uskomattoman paljon iloa ja vilskettä sekä murhetta ja surua.

Viimeisen kuukauden aikana olemme Lumon kanssa käyneet säännöllisesti Peiqin, Aidan ja tyttöjen Noora-emännän kanssa ulkoilemassa. On koirapuistoiltu, kierretty pidempiä lenkkejä, jolloin koirat ovat saaneet riekkua vapaana ja lenkkien jälkeen istahdettu hetkeksi kahvi- tai teekupillisen ääressä. Ei ole epäselvää ketkä ovat Lumon "bestikset". Almakin on saanut säpinää elämäänsä kun tytöt ovat vierailleet meillä. Sampo-akitaa ja Marikaa ei tosin sovi unohta. Heitäkin näemme säännöllisesti ulkoilujen ja istumisten merkeissä. Sampo taitaakin olla Lumon idoli. Niin cool ja oman arvonsa tunteva akita saa aina pienen lappalaisteinarin onnesta sekaisin. Kyllä Sampokin Lumosta tykkää, ja joskus jopa innostuu pienen pieneen leikkiin, mutta Lumo taitaa olla Sampon mieleen vielä ihan liian villi ja rauhaton. Myös portugeesi-neiti Fera, topakka tapaus, oli meidän kaikkien ilona yhden lauantaipäivän, kun Feran muut laumanjäsenet olivat Voittaja-näyttelyissä. Fera suhtautui Lumoon mukavasti, kun oma lauma ei ollut paikalla.

 Lumo ja Fera "maahan" ja sitä herkkuahan tässä kuvassa odotellaan...

Tänään meillä oli ympäristökasvatuspäivä isolla K:lla. Jonkun verranhan meidän tulee liikuttua julkisilla, kun emännällä ei sitä ajokorttia ole. Yleensä matkat ovat lyhyehköjä ja niihin liittyy mukavia koiratapaamisia. Tänään ei kuitenkaan niin ollut. Matkustimme junalla keskustaan, kävimme L´Oréalin koulutusstudiolla moikkaamassa tuttuja, asioimassa Kampin keskuksessa ja ennen kotiin lähtöä moikkasimme Satu-Maijaa Forumin Body Shopissa. Eli hulinaa, uusia hajuja, paljon ihmisiä ja lisää hulinaa. Lumo käyttäytyi erinomaisesti ja rauhallisesti. Ihmiset kun ylipäänsä Lumon elämässä ovat tähän asti olleet kivoja ja ovat sitä edelleen. Junamatka keskustaan meni hienosti emännän jalan päällä makoillessa. Studiolla neiti tutustui paikkoihin ja piilotteli possun saparoaan. Kun paikat oli tutkittu ja saparollekaan ei löytynyt hyvää piiloa, neiti pisteli sen poskeensa ja otti lepoa. Kampin keskuksessa Only-liikkeessä asioidessa istahti kiltisti kassaan eteen ja odotti. Body Shopissa tervehti iloisin hännän heilautuksin Satu-Maijan ja odotteli jälleen mallikelpoisesti kun ihmiset vaihtoivat turhan päiväset kuulumisensa. Kotimatkalla otettiinkin sitten torkut junan lattialla. Ja nyt uni maittaa myös kotona. Neidillä näyttäisi siis olevan hyvä hermorakenne ja suhtautuminen uusiin asioihin ja pieneen ihmisvilinään sekä liikenteen meluun. Mitä nyt joskus matkustaminen tuntuu tylsältä kun ei saa moikata kaikkia ihmisiä ja joutuu olemaan paikallaan.. Eipä tuo keskusta sinällään emännän mielestä mikään koiranpaikka todellakaan ole, mutta hyvä sitä on aina aika ajoin käydä totuttautumassa erilaisiin tilanteisiin ja paikkoihin. Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa, vai miten se nyt oli…

Vielä lenkin jälkeen jaksaa olla näin terävänä... Tyttöset Aida ja Lumo